That Day Will Come

Kello: 12.50

Olotila: Mukava olo, hyvin nukutun yön jälkeen

Nyt soi: Justice - Civilization

Tää viikko on sujahtanu suurimmaksi osaksi läpi ihan älyttömän pienillä yöunilla. Ihan hirvittää. Mut viime yönä nukuin 12 tuntia. Oikeasti, täydet kakstoista tuntia sain työntää untani palloon. Nyt on tosi hyvä olo. On lauantai, juon kahvia ja taustalla soi Justicen uus sinkku Civilization, josta oon alkanu pitää kuuntelukerta toisensa jälkeen yhä enemmän. Myös tällä viikolla ulos tullut Death Cabin uus single You Are A Tourist teki muhun suuren vaikutuksen, tsekatkaa se täältä!

Haluaisin pyhittää tän viikonlopun urheilemiselle ja pääsykoekirjan lukemiselle, mutta pelkään pahoin että näin ei tule käymään. Varmaan taas rötvään tuossa sohvalla ja katon telkkaria ja syön. Sitte koittaaki jo sunnuntai-ilta ja lähen bussilla takasi kohti Sodankylän kasarmia. Vitsit, joku vois lähteä mun kans kaveriks salille niin tarvis yksin siellä ahertaa!

Nyt muutama sananen yhdestä hienosta lätystä:

The Strokes - Angles

Noniin. Levy, jota on odotettu nyt oikeastaan tasan se viisi vuotta. Fiilikset ennen Anglesin julkaisemista on itellä ollu aika kakspiippuset siitä lähtien kun bändin kitaristi Albert Hammond Jr. kertoi Julian Casablancasin roolin tulevassa levyssä olemaan marginaalisen pieni. Kolmen edellisen menestyslevynhän biiseistä suurimmaksi osaksi on huolehtinut Julian.

Mutta niin, Angles on pyöriny mun asemassa viimesen kuukauden ajan kuin viimeistä päivää. Se ei ole yhtyeen paras levy, eikä edes toiseksi paras. Ehkä huonoin. Mutta se on hyvin erilainen ja oikeastaan mukava tuulahdus yhtyeen edellisiin levyihin verraten. Julian Casablancasin ääni ei ole enää kappaleiden punainen lanka, joka näkyy lähes joka biisissä. Se ainakin itseäni suuresti ärsyttää, sillä mielestäni Casablancas omaa yhden cooleimmista äänistä tällä hetkellä. Ja kun sitä laiskan siistiä äänehtelyä ei hyödynnetä uusimmalla levyllä, on se todella sääli. Myös lievää elektronisuutta Casablancasin soolon tavoin on aistittavissa, se kuitenkin koituu enemmän levyn eduksi kuin haitaksi. Ykkössingle Under Cover of Darkness edustaa Taken for a Foolin, Macchu Picchun, Life is Simple in the Moonlightin ja Two Kinds of Happinessin kanssa sitä hilpeää taattua Strokes-menoa, jota edelliset levytkin tarjosivat. Varsinkin Two Kinds of Happiness, jonka koukkuun olen jäänyt viime aikoina pahemman kerran. Mutta levyn muu matsku jättää vähän kylmäksi, karu totuus. Viimeisten kolmen mestariteoksen jälkeen en odottanut Strokesilta levyä, jolta löytyy näin monta keskivertobiisiä.  

Täytyy kyllä sanoa, että koko Strokes-porukka on biisintekijöinä todella osaava kööri. Mutta se kirkkain tähti on ehdottomasti Julian Casablancas. Toivottavasti jatkossa ei ole epäilystä kuka sen kappaleiden teon oikein hoitaa! Mutta minkäs sille voi, kun kyseessä on näinkin kunnianhimoinen yhtye.

Tällä viikolla meni armeijassakin rikki jo TJ100! Kohta ollaan siinä tilanteessa, että puolet palvelusajasta enää jäljellä. Hienot fiilikset sen suhteen. Ensi kertaan asti se on adios!